Olipa kerran lentokone ja ruotsalaiset. Se ei sitten ollutkaan niin hyvä yhdistelmä. Annika sai tuolista pariin otteeseen päähän ja Mona muuten vaan menetti hermonsa heidän niin iloiseen ja riemukkaaseen äänehdintään viinilasit kourassa, taisipa lähteä valitus stuertille asti ja tämän jälkeen tytöt olivatkin hiljaa. Luojan kiitos! Noh saimme kokea myös Suomalaisten turistien viisauden vetää lentokoneessa viiden promillen kännit ja tämän jälkeen olla ystävä kaikkien muiden matkustajien kanssa. Tämä ko. miesporukka iloisesti huuteli lähtevänsä kotiin Pattayalle – kai sanomattakin selvää mitä tämä tarkoittaa. Selvittiin kuitenkin turbulenssin sun muun hässäkän seasta Bangkokiin.
Hyppäsimme matkatavaroiden hakemisen jälkeen taksiin, jonka kuski ei osannut sanaakaan englantia, eikä hänellä ollut mitään käsitystä, minne halusimme päästä. Näin pääsimme ”pienelle” huviajelulle toiselle puolelle Bangkokia ja päädyimme möllöttämään jonkun luksushotellin kultamatolle rinkkoinemme ja nuhjuisine vaatteinemme. Ystävälliset hotellipojat kertoivat, että hotelli johon meidän PITI päätyä on ihan toisella puolella kaupunkia, eli ei kun uuteen taksiin hyvin luottavaisin mielin! Tämä taksikuski oli jokseenkin ylisosiaalinen ja puhui taukoamatta. Ainoa ongelma oli, että emme saaneet puheesta mitään selvää, koska se oli sujuva sekoitus kaikkia mahdollisia Itä-Aasian kieliä ja englantia. Niinpä teimme omia tulkintojamme kuskin lörpötyksistä: Temppelissä kannattaa käydä, Buddha on hyvä juttu, tsunami oli 7 vuotta sitten ja se vaikutti Filippiiniläisten elämään kauheasti, joku hullu ministeri oli hypännyt jostain alas ja puhvelit syö ja tappelee paljon.
Hotellikin tuotti pienoisen yllätyksen; Se on keskellä kurjinta esikaupunkialuetta, a.k.a. slummia. Kukaan ei tietenkään osannut englantia, joten elekielen ja riemuntäytteisen mai pen ra-hokeman (”ei sillä ole niin väliä”) saattelemana pääsimme kuin pääsimmekin viimein huoneeseemme. Päätimme lähteä heti rentoutumaan hotellimme katolla olevan uima-altaan reunalle. Huonosti nukuttu yö ja alkutaipaleen takkuisuus verotti tyttöjä sen verran, että nukahdimme molemmat onnellisesti polttavan auringon alle. Annika heräsi välillä tarkistamaan, että hengittääkö se vierustoveri vielä, ja kyllä se hengitti – näki jopa uniakin (Simpsoneista, dunno why… Mona ja Monan mieli). Melko sekavan oloisena päätimme hiippailla huoneeseen nukkumaan, mutta eihän se uni nyt sängyssä tunnu samalta kun altaan reunalla!
Ikkunastamme näkyvän valtavan urheilustadionin edustalle ollaan kyhäämässä jotain markkinoiden tapaista. Pöytiä ja tavaroita keräillään kauhealla vauhdilla. Näimme jonkun futaajan näköisen hepun tuossa stadikan edustalla, alkaakohan siellä pallopeli? Lähdetään varmaan katsomaan, saataisko tikettejä jonnekin ylärivien ylänurkkaan. Ei se laatu, vaan se tunnelma… ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti