Hyvää yötä, Bangkok

Viimeinen yhteinen viikonloppu Bangkokissa, check.

Mitähän mielessämme liikkuu? Tietysti ensi viikon "kaukaisuudessa" kiiluu jo Suomen kevät aurinkoineen, lumen alta paljastuvine yllätyksineen, puhtaine ilmoineen, kesäksi palaavine muuttolintuineen. Samalla jo painaa päälle haikeus Thaimaan jättämisestä nykyisyydestä menneisyyteen. Oppimistamme asioista aikaan ja ajankäyttöön liittyvät asiat taitavat olla ne tärkeimmät. Nauti, kun voit. Tee asioita, älä vain mieti tekeväsi. Elä hetkessä, tässä ja nyt. Siksi yritämmekin liikaa olla miettimättä ensi viikon perjantaita, kun loistavaa lomailuaikaa on jäljellä vielä melkein kaksi viikkoa!

Jätimme St. Mark'sin ihastuttavine ihmisineen perjantaina, ja - myönnetään! - kyllä kyynel kävi silmäkulmassa kummallakin. Herkkyys ja ammatillisuus joutuivat koetukselle heti aamusta, kun opettajat ja lasten vanhemmat tunkivat hankkimiaan läksiäislahjoja syliimme. Änkytimme kiitoksiamme pitkin päivää, osaamatta päättää pitäisikö itkeä vai nauraa. Tapa, jolla ihmiset hyvästelivät meidät, oli täynnä optimismia ja aitoa lämpöä; "Come and visit us anytime!"", "You'll come back after you gtaduate, right? So only six months and you'll be back with us", "You shouldn't be going back to Finland, just stay and work here", "We will miss you so much. Come back, okay?"

Omien luokkiemme lapset (Monan pre-prep 4-5v ja Annikan prep 5-6v) eivät tietenkään nuoresta iästään johtuen ymmärtäneet, ettemme palaakaan kouluun enää loman jälkeisenä maanantaina (tämä viikko on Songkranin takia lomaviikko St. Mark'silaisillakin), joten iloisesti naureskellen he huutelivat metalliporttien rakosista lähdön hetkenämme: "See you on Monday after the holiday!" Tuntui turhalta alkaa lähtövaiheessa huudella, että asia ei nyt lapsikullat ole ihan näin... Vilkutimme hyvästiksi, sanoen todenmukaisesti: "See you sometime." Sometime voi tässä tapauksessa olla joko totta tai synonyymi sanalle never. On mahdollista, että palaamme St. Mark'siin tervehtimään ihania oppilaita, vanhempia ja opettajia, tai sitten ei. Tulevaisuus tulee, kun tulee, kuten olemme oppineet...

Niin kliseiseltä kun se saattaakin kuulostaa, katselimme eilen parvekkeeltamme tismalleen samaa maisemaa, jota ihastelimme jo ensimmäisenä iltanamme, keskiviikkona 2.3. Vaikka talot, kujat ja hedelmäpuut olivat samat, jokin oli muuttunut. Alue, jota tullessamme nimitimme slummiksi, oli kaunistunut silmissämme ennennäkemättömällä tavalla - osaamme katsoa ohi lian, epämääräisten sähköjohtoviritelmien, saasteen ja kurjuuden. Sen sijaan, että kiinnittäisimme huomiomme puun kammottavaan kasvualustaan, näemme sen sijaan pienenpienet puussa kukkivat puut. Kun ennen kauhistelimme kaduilla jolkottelevien koirien likaista turkkia, näemme nyt, että ne ovat hyvinsyöneitä ja onnellisen rennon oloisia. Olemme oppineet huomaamaan hyvin pieniä, onnelliseksi tekeviä asioita, joita tässä maassa ei tarvitse etsimällä etsiä - niitä on täällä miljoonittain. Se jo itsessään on jo hyvä syy palata takaisin, tulla toteamaan, että ei tarvitse omistaa ja ostaa ollakseen onnellinen; Maailma on täynnä pieniä, kauniita asioita, jotka saavat hymyn puhkeamaan kasvoille. Ainoa, joka voi estää huomaamasta näitä asioita, on ihminen itse. Ja voi, kuinka paljon ihanuutta ohitamme vain katsomalla putkimaisen jäykästi eteenpäin! Opettelimme katsomaan ylös, alas, viistoon, oikealle vasemmalle, ympäri yhä uudelleen ja uudelleen, ottamaan rohkeasti uusia perspektiivejä ja tutkimaan elämän kauneutta, viisautta ja opettavaisuutta. Se, miten paljon tai vähän uskallamme ja haluamme irrottautua periaatteistamme sekä tottumuksistamme, kertoo valmiudestamme ottaa vastaan haasteita, joita elämä meille tarjoaa.

Sanoin on vaikeaa kuvata, kuinka kokemusrikas ja uskomaton matkamme on tähän asti ollut. Olemme saaneet osamme niin ötökkähyökkäyksistä, tilapäisestä rahojen loppumisesta, kielimuurista, voimakkaista ilon ja surun hetkistä, kivipatjalla nukkumisesta, hengenvaarallisista liikennöinneistä, armottomasta shoppailusta kuin vesitonkkajumppailustakin - näin tuhannesosan mainitakseni. Vain me voimme tietää, millainen matkamme on ollut, ja vaikka voimme (ja mielellämme sen teemmekin!) jakaa kokemuksiamme kanssanne, on tunne kaiken tämän jälkeen sanoinkuvaamaton. Emme vain pysty verbalisoimaan tai nimeämään tätä tunnetta, joka samalla on niin järjettömän onnellinen mutta kuitenkin haikea ja kaipuuntäytteinen.

Niinpä toteamme: Kiitos ja hyvää yötä Bangkok.
xoxo,
A & M

Viimeisiä viedään..

Viimeistä viikkoa siis työn merkeissä viedään ja tarkemmin sanottuna meillä on enää kaksi työpäivää jäljellä. Huomenna on Chakri day ( kansallinen pyhäpäivä), joten meillä ei ole koulua. Ajateltiin ottaa vapaa päivästä kaikki irti, joka meidän osaltamme tarkoittaa sitä, että aiomme nukkua niin pitkään kuin vain pystymme ( ehkä jopa kahdeksaan asti aamulla), jonka jälkeen luovutammekin tämän meidän viisi viikkoa palvelleen kotimme ja vaihdamme jälleen hotellin puolelle loppu ajaksi asustelemaan. Luvassa on myös auringon ottoa ja mahdollisesti illalla shoppailua lähellä sijaitsevilla markkinoilla.

Tuntuu ihan hullulta, että aika on mennyt näin hurjaa vauhtia. Aluksi sitä ajattelikin ettei viidessä viikossa vielä välttämättä ehtisi niin syvästi kiintymään lapsiin koulussa, mutta luulenpa silti, että melko haikeissa merkeissä perjantaina sieltä kuitenkin lähdemme ja saattaapa kyynelkin silmään vierähtää. Toisaalta viikonloppuna on odotettavissa niin paljon hyvääkin. Saamme nimittäin toiset puoliskomme tänne ja voi kyllä, sitä molemmat on jo kovasti odottanutkin.Kaikkea kivaa on tässä jo vähän suuniteltukin yhteisten tulevien päivien varalle..

Tutustuimme tällä viikolla myös kahteen suomalaiseen tyttöön ja heidän kanssaan on nyt vietetty aikaa, käyden kukkamarkkinoilla, syömässä sekä tietenkin tutustumassa myös hieman lisää paikalliseen yöelämään. Tänään ajateltiin tosiaan ottaa ihan iisisti ja pakkailla tavaroita kasaan. Ollaan melko väsyneitä ja koti-ilta tekee tässä vaiheessa hyvää. Ehkä aiomme myös katsoa jonkun Disney leffan (tästä on siis tullut meille jokapäiväinen tapa).

Tässä kai ne tärkeimmät, kuullaan vielä lisää tän viikon aikana.. :)

<3: Annika

Puolet on jo kadonnut... minne?!

Kolmas harjoitteluviikko alkaa olla takanapäin. Mietimme juuri, että mihin nämä päivät hurahtavat. Taas on yksi viikko melkein pulkassa, ja enää kaksi jäljellä! Huh, että aika säntäilee. Koulun systeemit ja käytänteet ovat meille jo täysin tuttuja, minkä vuoksi olemme kokeneet arkielämisen täällä yhä mukavammaksi ja mukavammaksi.

Se, sisäistämmekö todella kokonaan tätä Bangkokin uniikkia kontrastia, jäänee arvoitukseksi. Olemme jutelleet paljon siitä, miten sosiaalisten luokkien huimat erot korostuvat tässä kaupungissa. Vierekkäin on peltikattoisia hökkelimajoja ja lasiseinäisiä pilvenpiirtäjiä. Eilisen shoppailureissun paluumatkalla tuijottelimme kivettynein kasvoin törkyisen veden päälle rakennettuja talokyhäelmiä, jotka olivat selvästi asutettuja roikkuvista pyykeistä ym. päätellen. Tuntuu jollain tavalla sairaalloisen ironiselta istua taksissa kauppakassit täynnä tavaraa, kun ikkunan toisella puolella kököttää hädin tuskin pystyssä pysyviä taloja.

No, sitten iloisempiin aiheisiin! Käväisimme viime viikonloppuna Ko Sametilla, Siaminlahden pohjoisosassa sijaitsevalla pienellä saarella. Varmuuden vuoksi päätimme lähteä satamakaupunkiin taksilla (bussi ei olisi ehtinyt sinne ajoissa, sillä viimeiset veneet lähtivät klo 17). Epämiellyttäväksi yllätykseksemme huomasimme ottaneemme todella vähän rahaa mukaan, siis TODELLA vähän. Fiksuina tyttöinä olimme tietenkin jättäneet pankkikorttimme Bangkokin hotelliin, etteivät vaan häviä... No, pääsimme kuitenkin saarelle asti ja sitten alkoi pennosten pyörittäminen. Otimme halvimman mahdollisen bungalow-majoituksen keskeltä viidakkoa, minkä johdosta kaupanpäällisinä majoitukseemme tulivat sammakot, hyttyset, koppakuoriaiset, torakat ja liskot. Tietysti extreme-henkeen kuului, että bungalowimme seinät olivat täynnä reikiä, eli kaikilla em. öttiäisillä oli mökkiimme vapaa pääsy. Kahta koppakuoriaisepisodia ja yhtä kamikaze-sudenkorentoa lukuunottamatta selvisimme saariretkestä ongelmitta, ja nautimme täysin palkein valkoisesta hiekasta ja kirkkaasta merivedestä. Retken vaikutus oli kuitenkin täysin päinvastainen mitä odotimme, sillä olimme haltioissamme tullessamme Bangkokiin, tuttuun, turvalliseen kotiin.

Tässäpä torstai-illan kuulumisia. Viikonloppu on omistettu auringonpalvonnalle tai huonon sään sattuessa paikalliselle markkinaelämälle. 6000 pikkukojua odottaa ostajiaan Chatuchakin markkinoilla...

Love,
M

ps. Kolmen paikallisen ukkosmyrskyn jälkeen sanoisin, että en enää pelkää Suomen ukkosia.

En keksi nyt otsikkoa. Piste.

Viime viikko vierähti minun osaltani aika pitkälti tuolla päiväkodin puolella niiden ihanien ja suloisten taaperoiden kanssa touhutessa. Muutaman päivän olin kirjastossa ja siellä ei sitä tekemistä juurikaan ollut, joten ne kaksi kokonaista päivää mitä siellä jouduin olemaan olivatkin melko tylsiä. Perjantaina kuitenkin päästiin luokkaretkelle Safari Zoohon. Mona oli oman ryhmänsä kanssa ja minä päiväkotilaisten kanssa. Sain katsella eläimiä ilmastoidusta bussista käsin ja se oli kyllä mahtava kokemus kaikenkaikkiaan. Monalla päivä oli pidempi ja sen myötä myös väsyttävämpi , koska me tulimme päiväkotilaisten kanssa koululle aiemmin,kun taas Mona oli oman ryhmänsä kanssa siellä kolmeen saakka. Siellä olikin sitten ilmeisesti sattunut ja tapahtunut kaikenlaista.. mm. yksi lapsista oli kadonnut, mutta onneksi kuitenkin löytynyt.

Viime viikko oli myös tietynlaista kulttuurin sisäänajoa, sillä kävimme perinteisessä Thai-hieronnassa ja aidossa Thai-ravintolassa syömässä, jossa saimme kypsentää tilaamamme lihat yms. itse. Hieronta oli kyllä niin miellyttävä kokemus kaikenkaikkiaan, että aiomme kyllä mennä sinne myös uudelleen. Viikonloppuna otimme aurinkoa ja shoppailimme läheisessä ostarissa. Täysin ongelmitta ei viikonlopusta selvitty, sillä jätin vahingossa kamerani ravintolan pöydälle ja huomasin sen vasta palattuamme hotellille. Onneksi kuitenkin täällä on rehellisiä ihmisiä ja kamera löytyi seuraavana päivänä. Aika iso kivi vierähti tässä vaiheessa sydämeltä ja nyt jos koskaan ollaan sit skarppina.

Nyt on siis toinen työviikko lähteny käyntiin ja aloitin tänään opettajan avustajana 5-6 vuotiaiden ryhmässä, jossa (toivottavasti) olen seuraavat neljä viimeistä viikkoa. Ollaan molemmat tällä hetkellä flunssassa ja aika nuutuneissa fiiliksissä mennään. Me pidetään itsellemme peukkuja pystyssä, että parantuisimme viikonlopuksi, sillä tarkotus ois lähtee tonne Koh Sametin saarelle ottamaan vähän etäisyyttä tästä kaupungin melusta ja tuijottavista katseista.

Katsotaan miten meidän käy.

<3: Annika

Arki on alkanut

Nyt on kaksi päivää herätty hyvinkin arkiseen aikaan klo 6.45. Kulttuurin sisäänajo loppui maanantaiaamuna, kun lähdimme tarpomaan noin 2km päähän St. Mark'sin kansainväliseen kouluun. Koululla meidät otettiin avosylin vastaan, ja sovittuamme school managerin Johnin kanssa käytännön asioista ajauduimme Annikan kanssa erillemme ja lähdimme omille työtaipaleillemme - minä 4-5-vuotiaiden pre-prep-ryhmään ja Annika kirjaston puolelle auttamaan lapsiryhmiä läksyissä sun muissa tehtävissä.

Mitähän näistä kahdesta päivästä voisi kommentoida? Olemme todenneet, että hyvin erilaista täällä on kuin Suomessa. On ehkä epäreilua verrata tätä kansainvälistä koulua sellaisen maan kouluihin, jotka ovat kautta ikäluokkain maailman huipputasoa, mutta omilla standardeillaan koulu, sen henkilökunta, oppilaat ja ympäristö kokonaisuutena aika lailla vastasivat odotuksiamme. Nämä kaksi päivää ovat kuitenkin menneet sellaisessa huurteessa ja totuttelussa, että "arkirytmiämme" on vielä melko vaikeaa kommentoida... Sanotaanko, että meluisaa, energistä ja tapahtumarikasta meininkiä riittää, joten tänne kotiin päästyämme arskan ottaminen ja rentoutuminen maistuu :)

So far so good! Odotamme jo innolla perjantain retkipäivää Safari Zoohon sekä viikonlopun ostospäiviä. Annika saapi sitten kirjoittaa, miten olemme niistä selvinneet.

Näillä mennään <3
M

Shoppailua ruuhkassa!

Eilen päätettiin lähtee täältä "slummista" tuonne itse ytimeen vähän shoppailemaan. Noh,tietystihän me Suomalaisina päätettii lähtee hyvissä ajoin joskus ennen yhtätoista aamupäivällä ja eihän siellä ollu mitkää ostoskeskukset vielä auki. Eräs paikallinen ystävällinen opettaja nainen halusi opastaa meitä paikkaan,jossa myydään laukkuja ja lompakoita. Mehän sitten päätettiin lähtee,ku ei meillä ollu muuta ku aikaa odotellessa, että shoppailuparatiisit aukee klo:13.00. Päästiin sitten TukTuk kyydillä kaikkiin provikka paikkoihin,joita olikin sitten muutama.. kannattava reissu oli, koska ostettiin molemmille sieltä sormukset ja vähä jotain pientä muutakin..

Ajelu kesti noin pari tuntia kaikenkaikkiaan ja sit olikin jo varsinaisen shoppailun vuoro. Kauppoja oli niin paljo, että ei niissä kaikissa millään ehtiny eikä jaksanu käydä, mutta tuliaisiakin jo osteltiin ja itellemme tietty jotain mm. laukkuja (kuinka yllättävää). Käytiin jätskibaarissa nauttimassa ihanat jätkisannokset,joissa oli kaikkee mahdollista kermavaahdosta suklaapatukoihin ja kekseihin. Se oli onnellinen hetki se. Nähtiin jätskien jälkeen vielä luokkakaverimme Annika S,joka on suorittamassa omaa harjoitteluaan Krabilla mutta tuli lomailemaan muutamaksi päiväksi Bangkokiin. Noh tämän jälkeen oli aika hypätä taksiin ja lähtee kotia kohti, matka ruuhka-aikaan kestikin sitten parituntia,NICE! :)

Mutta sitten tähän päivää. Aamupalan jälkeen päätettiin ettiä meidän tuleva työpaikka ja kateltiin netistä vähä karttaa, että löydettäisiin helpommin perille. Ja hyvin löydettiinkin. Kävelymatkaa koululle kertyy n. puol tuntia suuntaansa,eli ei paha ollenkaan. Koettiin matkan varrella lievästi sanottuna kauhun hetkiä, koska joudutiin ylittämään tie moottoritien ĺäpi ja täällähän sitä liikennettä on ja niitä liikennesääntöjä EI siis juurikaan ole. Seisottiin sitten Monan kanssa keskellä moottoritietä ja yritettiin löytää sopiva hetki juosta niiden autojen edestä, jotka muuten ajaa KOVAA. Hengissä selvittiin ainaki toistaseks. Koulu vaikutti ulkoapäin katsottuna ihanalta ja just sellaselta sopivan kokoselta. Maanantaina nähään sit miltä se näyttää sisältä. Ja molemmat kyllä odottaa innolla jo,että pääsee arkeen kiinni.

Täällä siis kaikki hyvin ja nautittu on. Ruoka on ollu mahtavaa ja kohtapa tästä lähetäänkin syömään.. :)
- Annika

Elekieltä ja torkahtelua

Olipa kerran lentokone ja ruotsalaiset. Se ei sitten ollutkaan niin hyvä yhdistelmä. Annika sai tuolista pariin otteeseen päähän ja Mona muuten vaan menetti hermonsa heidän niin iloiseen ja riemukkaaseen äänehdintään viinilasit kourassa, taisipa lähteä valitus stuertille asti ja tämän jälkeen tytöt olivatkin hiljaa. Luojan kiitos! Noh saimme kokea myös Suomalaisten turistien viisauden vetää lentokoneessa viiden promillen kännit ja tämän jälkeen olla ystävä kaikkien muiden matkustajien kanssa. Tämä ko. miesporukka iloisesti huuteli lähtevänsä kotiin Pattayalle – kai sanomattakin selvää mitä tämä tarkoittaa. Selvittiin kuitenkin turbulenssin sun muun hässäkän seasta Bangkokiin.

Hyppäsimme matkatavaroiden hakemisen jälkeen taksiin, jonka kuski ei osannut sanaakaan englantia, eikä hänellä ollut mitään käsitystä, minne halusimme päästä. Näin pääsimme ”pienelle” huviajelulle toiselle puolelle Bangkokia ja päädyimme möllöttämään jonkun luksushotellin kultamatolle rinkkoinemme ja nuhjuisine vaatteinemme. Ystävälliset hotellipojat kertoivat, että hotelli johon meidän PITI päätyä on ihan toisella puolella kaupunkia, eli ei kun uuteen taksiin hyvin luottavaisin mielin! Tämä taksikuski oli jokseenkin ylisosiaalinen ja puhui taukoamatta. Ainoa ongelma oli, että emme saaneet puheesta mitään selvää, koska se oli sujuva sekoitus kaikkia mahdollisia Itä-Aasian kieliä ja englantia. Niinpä teimme omia tulkintojamme kuskin lörpötyksistä: Temppelissä kannattaa käydä, Buddha on hyvä juttu, tsunami oli 7 vuotta sitten ja se vaikutti Filippiiniläisten elämään kauheasti, joku hullu ministeri oli hypännyt jostain alas ja puhvelit syö ja tappelee paljon.

Hotellikin tuotti pienoisen yllätyksen; Se on keskellä kurjinta esikaupunkialuetta, a.k.a. slummia. Kukaan ei tietenkään osannut englantia, joten elekielen ja riemuntäytteisen mai pen ra-hokeman (”ei sillä ole niin väliä”) saattelemana pääsimme kuin pääsimmekin viimein huoneeseemme. Päätimme lähteä heti rentoutumaan hotellimme katolla olevan uima-altaan reunalle. Huonosti nukuttu yö ja alkutaipaleen takkuisuus verotti tyttöjä sen verran, että nukahdimme molemmat onnellisesti polttavan auringon alle. Annika heräsi välillä tarkistamaan, että hengittääkö se vierustoveri vielä, ja kyllä se hengitti – näki jopa uniakin (Simpsoneista, dunno why… Mona ja Monan mieli). Melko sekavan oloisena päätimme hiippailla huoneeseen nukkumaan, mutta eihän se uni nyt sängyssä tunnu samalta kun altaan reunalla!

Ikkunastamme näkyvän valtavan urheilustadionin edustalle ollaan kyhäämässä jotain markkinoiden tapaista. Pöytiä ja tavaroita keräillään kauhealla vauhdilla. Näimme jonkun futaajan näköisen hepun tuossa stadikan edustalla, alkaakohan siellä pallopeli? Lähdetään varmaan katsomaan, saataisko tikettejä jonnekin ylärivien ylänurkkaan. Ei se laatu, vaan se tunnelma… ;)